Kävimme katsomassa elokuvateatterissa Gravity elokuvan 3D:nä. Odotukset olivat korkealla, koska en ollut koskaan nähnyt 3D elokuvia ja luin artikkelin jossa kerrotiin elokuvan saaneen palkintoja mm. visuaalisista tehosteista. Tarina elokuvan ympärillä oli kuitenkin löyhä ja vaikutti siltä, niinkuin alusta olisi leikattu puoli tuntia myöhemmin pois siksi, ettei alku olisi ollut niin tylsä. Mitään juonta elokuvassa ei ollut ja olin myös hieman pettynyt visuaalisiin tehosteisiin joiden paras anti keskittyi elokuvan alkuun. Tarina oli itseasiassa niin surkea, ettei se ollut lainkaan uskottava ja siksi ehkä tehosteiden uskottavuus kärsi sitä mukaa. Leffan kohderyhmä jäi myös hyvin hämäräksi, se oli nimittäin avaruus draama, pitkäkiskoinen nyyhkytys leffa, jossa viiden minuutin välein hulvattomassa action kohtauksessa päähenkilö joutui kiipeliin, josta selvisi hilkulla, joutuakseen seuraavaan kiipeliin ja aina pelastui toinen toistaan uskomattomammalla tavalla. Loppu oli niinikään ehkä pahin lässähdys, enkä tiedä johtuiko koko elokuvan löyhyys siitä, että käsikirjoitus oli todella huono, vaiko siitä, että näyttelijöille oli annettu todella suuri taakka saada mitätön tarina kantamaan uskomattomilla näyttelijänsuorituksilla, kuten esimerkiksi todella ilmaisukykyinen muusikko voi saada löyhänkin sävellyksen kuulostamaan dynaamiselta ja massiiviselta jos hänelle annetaan tarpeeksi tulkinnanvaraa, mutta näyttelijät, joita oli kaksi kappaletta, eivät siinä onnistuneet. Lähdimme teatterista jokseenkin ällikällä lyötyinä.
Taidenäyttelyssä käyminen on paljon turvallisempaa, koska harvoin huonokaan näyttely on niin turhauttava, että sitä ajattelisi päiväkausia. Leffat sen sijaan jäävät päähän pyörimään. Ainakin minulla. En ehkä ole katsonut niin paljon elokuvia, joten en ole tottunut elämään siinä toissijaisessa todellisuudessa. Elän tässä todellisuudessa ja maa jalkojeni alla on juuri niin maagista, kuin tämänhetkinen tietoisuuteni sallii.
