Olin lapsena ns. tapauskovainen. Uskoin luterialiseen Jumalaan ja Joulupukkiin. Eräässä vaiheessa aloin epäillä joulupukin olemassaoloa ja sitä myötä minulle valkeni, etteivät aikuiset aina puhuneet totta. Aloin epäillä lopulta teini-ikään (14v.) tultuani koko konventionaalista arvokäsitystä hyvästä ja pahasta; mitäpä jos kaikki, mitä ihmiset sanovat olevan hyvää, onkin oikeasti pahaa, ja mitäpä jos kaikki, mitä ihmiset pitävät pahana, onkin oikeasti hyvää?
Saamatta koululta, kirkolta tai yhteiskunnalta vastauksia kysymyksiini asettauduin vastustamaan näitä instituutioita ja merkiksi siitä ripustin kaulaani ristin väärinpäin. Värjäsin hiukseni puoliksi vaaleiksi, ja puoliksi mustaksi kertomaan siitä, että näkemykseni mukaan kaikki menee lopulta tasan. Tämä oli ihan oma keksimäni juttu, mutta myöhemmin luin kirjan, jossa joku toimi samalla tavalla ja ajattelikin vähän samalla tavalla. Olin kiinnostunut okkultismista tuona aikana, mutta silloin ei vielä (Luojan kiitos) ollut internettiä - tai verkon käyttö ei ollut niin yleistä - enkä voinut ruokkia mielenkiintoani sen enempää. Sitten kohtasin elämäni ensirakkauden, ja heitin kaikki mustat vaatteeni pois. Pukeuduimme leveälahkeisiin vakosamettihousuihin ja vanhoihin villatakkeihin ja ajelehdimme yhdellä mummopyörällä kyytsäten ympäri rakkauden kesää.
Ajattelin positiivisemmin maailmasta, maailma oli värikäs ja syysomenat maistuivat makeilta. Olin silti vieläkin ateisti, enkä voinut sietää reggaeta, koska se oli uskonnollista musiikkia ja uskonnot ahdistivat minua.
Lapsena mietin usein sitä, mitä tähdet ovat ja mitä olemassaolo on, mutta eihän luterilainen uskonto ollut koskaan tarjonnut perimmäisiin eksistenssin kysymyksiin mitään vastauksia ja siksipä juuri se ei minua jaksanut kiinnostaakaan. Uskoin kyllä sielun olemassaoloon ja sielunvaellukseen sekä muihin "paranormaaleihin" ilmiöihin ja siihen, että maailmassa on paljon asioita joita emme näe.
Onhan olemassa myöskin mieli ja ajatukset, vaikka emme näe niitä. On olemassa tunnetiloja ja esimerkiksi kipu, vaikka emme voi nähdä sitä. On siis todistetusti olemassa paljon asioita, joita emme näe. Varmasti ihmisellä on sielu ja niin on kaikilla metsän puilla ja eläimilläkin sielu. Maailma hengittää.
Maailma on Luojan suurin taideteos. Maailman suurin taideteos ja Luoja on Suuri Taiteilija.
Olin siis silloin ateisti - ja miten minusta tuli teisti, tarkemmin ottaen monoteisti, kerron seuraavassa, mutta se on pitkä tarina, joten täytä teekuppisi ja nojaudu taaksepäin.
Se tapahtui v. 2001, kun silloinen avopuolisoni kuoli. Kyseessä ei ollut sama mies, jonka kanssa kyytsäsin mummopyörällä ympäri rakkauden kesää, vaikka itse asiassa tämänkin miehen kanssa kyllä on kyytsätty mummopyörällä, mutta hieman eri maisemissa.
Olin yhä ateisti asuessani vanhassa suuressa hirsitalossa maalla ihanan nuoren mieheni kanssa. Olin itse silloin 19 vuotta ja hän ehti juuri täyttää 20. Olin matkalla, kun sain kuulla hänen kuolemastaan. Järkytys oli valtava. Se oli kyllä niin suuri järkytys, etten oikeastaan edes usko, että olen itse sellaista käynyt läpi ja itse asiassa en olekaan, sillä tätä blogiahan kirjoittaa sivupersoonani Liina-Antenni Katajamäki joka on kirjailija ja psykologi.
Kuollut avopuolisoni oli uskovainen. Hän sanoi minulle aina, että lue raamattua. (Oli muuten 'hassu' yksityiskohta, että hän sanoi minulle myös, ettei minun tarvitse pelätä. Pelkäsin olla yksin siinä isossa talossa. Meitä asui yhteensä neljä siellä, mutta joskus, jos kaikki olivat poissa, minua todella pelotti olla yksin. Talossa taisi vähän kummitella. Poikaystäväni sanoi minulle, ettei minun tarvitse pelätä ja hänen kuolemansa jälkeen en enää ikinä pelännyt. Makasin viininpunaisella sohvalla hänen huoneessaan, josta näki koko talon läpi, oli aamuyö, mutta oli valoisaa koska oli kesä. Käärmeen vuosi.)
Hän sanoi, että lue raamattua. Niinpä eräänä sunnuntaina tartuin hänen pöydällään olevaan kirjaan. Avasin sen summanmutikassa, ja kas! Hämmästyksekseni teksti, jota aloin lukea vastasi suoraan erääseen kysymykseeni. Olin jo muutamaa kuukautta aikaisemmin teipannut jääkaapin oveen lapun, jossa luki "Tuleeko pölypunkeille immuuniksi, jos niihin ei vain usko?". Sittemmin lappu oli kadonnut, eikä kukaan asukkaista tunnustanut, että olisi ottanut sen. Ihmettelin.
Raamatusta aukesi se jae, jossa kerrotaan, että tarpeeksi vahva usko siirtää vaikka vuoria. Se ilmiselvästikin vastasi pölypunkkikysymykseeni! Oliko Jumala itse ottanut lapun jääkaapin ovesta?
Monia muitakin yliluonnollisia asioita tapahtui, kuten se, että edesmennyt puolisoni oli nähnyt henkieläimensä tiellä ja hän oli kirjoittanut minulle kirjeen ennen kuin aloimme olemaan yhdessä, että hän tulee poistumaan keskuudestamme. Sain kirjeen jälkikäteen hänen äidiltään, joka oli löytänyt sen. Sivulauseessa mainitsen, että tämä edesmennyt henkilö oli todella sivistynyt kaunosielu, taitava piirtäjä ja soittaja.
Luin Raamattua toisen ja kolmannenkin kerran ja se vastasi jälleen tiedostamattomiin kysymyksiini. Aloin uskoa, että tuossa kirjassa oli jotain oikeaa, suurta totuutta ja viisautta. Että se todellakin on pyhä kirja, ja Jumalan sana. Tietenkin Raamattua on muutettu, jopa uudemmat suomenkieliset painokset ovat vähän erilaisia. Siksi sitä lukiessa pitää olla tarkkana ja lukea ikäänkuin rivien välistä ymmärtääkseen Raamatun sanoman.
Mitä sitten tapahtui? Vuodet vierivät. Asuin Turussa. Vuodet puolisoni kuoleman jälkeen olivat usvaisia ja päihteiden kyllästämiä. Olin hukassa ja masentunut. Minulla oli paljon irtosuhteita. En pystynyt rakastamaan ketään, vähiten itseäni. Söin unilääkkeitä ja masennuslääkkeitä. Join alkoholia. Poltin uskomattomia määriä tupakkaa. Pohjaton suru viilsi vatsassa ja sydämessä. En oikeastaan muista niistä ajoista paljoakaan. Kirjoitin päiväkirjoja.
Uskonnollista propagandaa tuli aina välillä tielleni ja tuntui siltä, että Jumala ikäänkuin kutsui minua. Asia tuli puheeksi useita kertoja. Lopulta taisin myöntää itselleni, että uskon Jumalaan. Se oli aluksi vähän hankalaa. Lopulta myönsin sen kuitenkin itselleni ja sitten myönsin sen myös muille ihmisille, että minä uskon Jumalaan.
Vuonna 2003 matkustin Ranskaan rainbowhun. Lähdin äkkiä, jotenkin suunnittelematta, asuntoni jäi siivoamatta ja pyykit jäivät kuivumaan narulle. Lähdin huonoon aikaan ja vääränä päivänä, sillä kun aloin liftaamaan Ruotsista kävi ilmi, että sinä päivänä kaikki rekat kulkevat pohjoiseen ja seuraavana päivänä olisi ollut helpompaa saada kyyti etelään.
Jossain etelä Saksassa jouduin jo ensimmäistä kertaa hankaluuksiin. Oli kuuma kesäpäivä ja olin liftannut pitkään samassa paikassa, kun rekka pysähtyi. Miehellä oli selkeästikin flirtti päällä ja hän alkoi vihjailemaan jotain ja vaikutti arvaamattomalta. Mutta minä puhuin sen ympäri. Kerroin ummet ja lammet - en muista mistä - mutta loppujen lopuksi se oli niin liikuttunut hyvistä tarinoistani, ettei halunnut enää tehdä mitään pahaa minulle.
Sain kyydin, joka lupasi viedä minut lähelle Pariisia, mutta kuskin auto hajosi ja hän joutui jäämään jo aikaisin illalla parkkiin. Liftasin uuden kyydin ja tulin huoltoasemalle jossain lähellä Belgian ja Ranskan rajaa. Alkoi tulla pimeää. Kävelin isolla huoltoasemalla, jossa oli paljon rekkoja parkissa ja liftasin niihin näyttäen kylttiä jossa luki "Paris". Ohitse ajoi rekka, josta kaksi miestä huuteli jotakin. Kävelin samaan suuntaan ja he pysähtyivät ja tulivat ulos. Näin heti, että miehet olivat tosi ilkeitä. Toisella oli demonin silmät. He olivat todella innokkaita ottamaan minut kyytiin. Peräännyin ja sanoin, etten olekaan menossa Pariisiin. Lähdin kävelemään takaisin huoltoasemalle ja miehet seurasivat minua. Kyse on nyt siis isosta alueesta, huoltsikalle oli ainakin puoli kilometriä matkaa. Onneksi parkkialue oli täynnä rekkoja ja muut kuskit seurasivat tilannettani. Menin huoltoaseman naisten vessaan ja näin että miehet menivät miesten vessaan. Kun tulin takaisin huoltoaseman eteiseen, he olivat lyöttäytyneet yhteen kahden toisen miehen kanssa. Nyt neljä miestä yritti saada minut autoonsa. Tai ne kaksi, joihin nämä toiset olivat lyöttäytyneet, sanoivat, että voivat viedä minut pysähdyspaikalle, joka on lähellä rajaa, että sieltä on helppo liftata. Rekkakuskit sanoivat yhä, että voivat viedä minut Pariisiin. En tiennyt mitä tehdä. Viereisessä pöydässä oli kaksi espanjalaista kuskia. Kysyin heiltä, pääseekö etelää kohti heidän kyydissään, mutta kansainvälisellä kielellä tuli selväksi, ettei kyytiin mahtunut. Sitten tapahtui ihme. Sisään käveli vaaleatukkainen mies, joka puhui hyvää englantia. Hän näki minut, ja sanoi että pääsen hänen kyydissään Pariisiin.
Hyppäsin oitis belgialaisen rekan kyytiin. Mies soitti koko yön uskonnollisia saarnakasetteja ajaessamme ympäri Pariisia, sillä keskellä kaupunkia oli tietyö, joka aiheutti kiertämistä ja hänen piti ensin käydä pisteessä A ja sitten pisteessä B, mutta tultuaan pisteeseen B hän huomasi, että oli unohtanut jotain pisteeseen A ja nämä sijaitsivat täysin eri puolilla kaupunkia. Niin kiertelimme koko yön Pariisia ja aamun sarastaessa hän jätti minut tien varteen Pariisin pohjoispuolelle. Laitoin käden takataskuun ja huomasin, että taskussa oli reikä. Kaikki rahani olivat olleet siellä. Henkikultani maksoi minulle 40 euroa.
Ilman rahaa saavuin Lyoniin ja tarkoituksenani oli mennä junalla pummilla sinne missä pippuri kasvaa ja rainbow alkaa, Pyrenneiden vuoristolle. Päivä Lyonissa oli mielenkiintoinen, mutta ei varsinaisesti liity tähän tarinaan. Hyppäsin yöjunaan seuraten jonkun paikallisen antamia ohjeita ja seuraavana päivänä olin jo rainbow leirissä. Tulin heti tosi kipeäksi, joku mahdoton mahabakteeri 'puhdisti' karmaa leirissä.
Olin osittain toipunut vatsataudista muutaman päivän kuluttua, kun olin viettämässä iltaa Shambala-teltassa. Tapasin mukavia ihmisiä ja kävin mielenkiintoisia keskusteluja. Lähdin teltasta tarkoituksenani mennä nukkumaan omaan telttaani. Minulla ei ollut taskulamppua ja maasto oli vuoristometsää. Kaaduin ja kuinka ollakkaan nyrjäytin nilkkani niin pahasti, etten voinut enää kävellä. Konttasin takaisin teltalle, josta olin lähtenyt ja jäin odottamaan aamunsarastusta.
Kulutin päiviä hyppien avuttomasti yhdellä jalalla enkä voinut paljon liikkua. Eräänä aamuna italialaiset tulivat herättämään minua ja kertoivat, että pääsen lääkäriin. Joku auttoi minut 4km vuorenrinnettä alas rinkkoineni ja autokyyti vei minut tienristeykseen, jossa kolme hulvatonta italialaista odottivat pienessä henkilöautossa, matkalla -mihinkäs muuhun - kuin Lourdesiin, Pyhään Neitsyt Marian kirkkoon. Matkalla kävin näyttämässä jalkaani terveysasemalla keskellä yötä. Lääkäri sanoi, että voin kävellä ja että nilkka ei ole murtunut. Aamuviideltä saavuimme Lourdesiin. Laitoin nilkkaani pisaran pyhää vettä.
Ajoimme takaisin rainbowhun ja liftasin sieltä saksalaisen miehen kyytiin ja lähdin kotia kohti. Mies sanoi, että aikoo käydä erään tuttavansa luona matkan varrella. Tuttava oli selvännäkijä. En ollut käynyt kahteen viikkoon pesulla eikä minulla ollut yksiäkään puhtaita alusvaatteita, koska ne olivat jääneet Turkuun pyykkinarulle roikkumaan. Saapuessamme selvännäkijän luokse, hän kysyi heti, haluaisinko käydä suihkussa.
Hän tiesi elämästäni yhtä ja toista ja sanoi myös syyn, miksi jalkani oli linksahtanut ja miksi puolisoni oli kuollut. Nämä syyt ovat kuitenkin niin henkilökohtaisia ja tulkinnanvaraisia, etten toista näitä asioita tässä.
Pääsin vihdoin kotiin muutaman viikon reissultani ja tunnustan, että lopulta tulin uskoon tällä matkalla. Niin paljon oli johdatusta ja suojelusenkeleitä sillä tiellä.
Vuotta myöhemmin lähdin vaihto-opiskelemaan Puolaan. Puola on syvästi uskonnollinen, katolinen maa, jossa tienvarsillekin on sijoitettu Neitsyt Marian patsaita ja pieniä alttareita tai muistomerkkejä. Kävin silloin tällöin kirkossa Puolassa, välillä vain pällistelemässä hienoja alttari- ja lasimaalauksia, mutta kerran kävin myös ehtoollisella. Puolassa tutustuin myös ensimmäistä kertaa meditaatioon, Tiibetin buddhalaiseen meditaatioon.
Kun tulin Puolasta vuonna 2005, kävin ensimmäistä kertaa Krishna temppelissä. Tai eihän se oikeastaan ollut elämäni ensimmäinen kerta. Ensimmäistä kertaa kävin nimittäin temppelissä samana päivänä, kun poikaystäväni kuoli, sunnuntaina, 4.2.2001 (ja sain tietää asiasta maanantaina). Menin temppelille vain, koska sieltä sai ilmaista kasvisruokaa, mutta luento oli tällä kertaa pysäyttävä. Siinä puhuttiin maailmankaikkeudesta ja sielusta. Filosofia - jota en osaa selittää tässä - vastasi hyvin pitkälle niitä johtopäätöksiä, joihin olin tullut ensimmäistä kertaa joskus 15-vuotiaana kävellessäni yksin kotiin pimeää tietä pitkin.
Turussa asui myös eräs Krishna-bhakta (bhakta tarkoittaa palvelijaa). Hän oli vanhan tuttavani aviomies. Kerran hän pyysi minut luokseen laulamaan Hare Krishna-mantraa, se oli vielä kaiken lisäksi Krishnan syntymäpäivä. Mantran laulamisesta tuli tosi hyvä olo. En kuitenkaan vieläkään jotenkin osannut liittää Hare Krishna-liikettä edes välttämättä uskonnolliseksi liikkeeksi.
Tapasin syystalvella 2005 sieluntoverin, johon rakastuin. Suhde oli paradoksaalisella tavalla mahdoton ja kivulias. Kadotin hänet näkyvistäni yöllä ja jäin Tuomiokirkon eteen polvillani, itkien, rukoilemaan. Suorastaan rääkyen, epätoivon syövereissä. Voi hyvä Jumala, auta!!! AUTA!!! Sitten tuli joku teologian opiskelija, ja vei minut sisään juomaan teetä. Hän varmaan näki, kuinka riivattu olin, mutta jostain syystä hän halusi silti auttaa minua ja sai minut jotenkin rauhoittumaan. Lähdin myöhemmin kotiin sammumaan. Mutta Jumala oli nyt kuullut avunhuutoni ja päätti auttaa minua, mutta ei aivan heti. Hän vastaa kyllä rukouksiin, mutta pienellä 'delaylla'.
Keväällä 2006 lähdin Helsinkiin joihinkin pippaloihin, mutta myöhästyin bileistä, eikä ilta ollut kovinkaan kummoinen. Olin päättänyt mennä seuraavana päivänä vierailemaan temppelille. Jotenkin alkoi tuntua siltä, että ehkä se olikin matkani päämäärä.
Lähtiessäni temppelistä naispuolinen bhakta antoi minulle mukaan japa-helmet. Niissä oli 108 helmeä, niinkuin buddhalaisissakin helmissä ja niillä oli tarkoitus toistaa Hare Krishna mantraa. Aluksi mantran toistaminen oli hidasta ja vaivalloista. Puhumattakaan siitä, että olisin vapautunut aineellisista kahleista, jotka vaikeuttavat mantran toistamista. Minulla oli yhä valtava päihdeongelma ja paljon irtosuhteita, vaikka en silloisesta perspektiivistä nähnytkään sitä ongelmana, koska elin siinä helvetissä - en edes tiennyt paremmasta olotilasta.
Kerran maatessani sängylläni tunsin, kuinka pienet lieskat söivät minua sisältäpäin joka puolella kehoa. Tunsin kiirastulen poltteen ja ymmärsin sillä hetkellä, että elän helvetillisessä tilassa. Ilmeisesti olin vihdoin alkanut herätä vuosikausien talviunesta joka aiheutti minulle vain tuskaa ja kärsimystä. Joulukuussa 2006 lähdimme kuukaudeksi Intiaan kaverini kanssa. Edellämainittu Krishna-bhakta oli reissulla mukana ja vei meidät kaikkein pyhimpiin paikkoihin Krishnan synnyinseuduille. Uin monissa pyhissä vesissä ja vuodatin kyyneleitä Kusum Sadovaran järveen. Join Gagnesin vettä. Krishna-bhakta neuvoi minua chanttaamaan säännöllisesti japa-helmillä ja piirsi ensimmäistä kertaa tilakan, pyhän merkin, otsaani.
Tulin Suomeen ennen uutta vuotta ja minulla ei ollut asuntoa. Menin Nokialle töihin. Keräsin hieman rahaa ja muutin Helsinkiin. Halusin muuttaa Helsinkiin mm. siksi, että siellä on temppeli. Tunsin tarvetta alkaa vierailemaan temppelissä säännöllisesti. Etsin töitä ja ajattelin, etten halua kyllä siivoustyötä, paitsi kirkossa voisin siivota, se olisi ikään kuin palvelusta myös Jumalalle. Aloin käymään Krishna temppelillä pari kertaa kuukaudessa ja kohta minua pyydettiin auttamaan siivouspalveluissa siellä. Koska olin työtön, minulla oli aikaa tehdä vapaaehtoistyötä. Olin tehnyt samaa Turussakin; pesin erään kasvisravintolan lattioita ruokapalkalla, joten asetelma oli aika tuttu, mopinvarsi ja minä.
Suostuin siis tähän tehtävään muitta mutkitta ja tulin pesemään lattioita ensimmäistä kertaa. Tein työn erittäin huolellisesti, odottamatta kuitenkaan ihmeitä tapahtuvaksi. Mutta kun illalla menin nukkumaan, tunsin jäseniini virtaavan ekstaasin. Joka sormenpäätä hiveli siunaava hyvä olo. Tajusin, että tämä johtui siitä, että olin pessyt temppelin lattiat. Krishna kiitti minua vaatimattomasta palveluksestani. Myöhemmin kuulin, että kyseessä on tosiaan henkinen teko. Temppelissä yksinkertaiset maallisilta näyttävät asiat ovatkin henkisesti voimallisia keinoja olla yhteydessä Jumalaan itseensä.
Jatkoin vierailua temppelillä, mutta en missään vaiheessa kyennyt liikkeen vaatimaan absolutismiin ja täydelliseen aineellisesta yhteiskunnasta eristäytymiseen. Minulla oli omat kompastuskiveni polulla. Vuosikausien päihdeongelma ei ihan noin vain päästänyt kahleestaan ja ongelmana oli tietysti myös säännöstellyn sukupuolielämän periaate, se kun kuuluisi ainoastaan avioliittoon, mutta itse en ollut koskaan ollut naimisissa, eikä kukaan halunnut mennä kanssani naimisiin. Toisaalta nunnan elämä ei tuntunut taustani huomioon ottaen realistiselta vaihtoehdolta.
Tasapainoilin aikani vuoristoradassa henkisen ja maallisen pyörityksessä, enkä löytänyt paikkaani. Pääsin taas kouluun ja jatkoin taideopintoja. Tässä vaiheessa uskonnolliset harjoitukset jäivät jo ajan puutteenkin takia sivummalle.
Kesällä 2011 lopetin chanttamisen kokonaan, laitoin alttarin pois huoneestani. En voinut enää teeskennellä. Minusta ei tullut hare krishnaa, ei vaikka voissa paistaisi.
Tuli helpottunut olo, kun laitoin alttarin pois. Kävelin puistossa ja tunsin Krishnan läsnäolon. Hän ei ollut hävinnyt mihinkään. Jumala on, jokaisen elävän olennon sydämessä ylisieluna, omantunnon äänenä, joka kertoo mikä on oikein ja mikä väärin. Jumalan henkäys on ilma, jota hengitämme ja puut ovat hänen verisuonensa. Me elävät olennot olemme osasia suuremmasta kokonaisuudesta, erillisiä, itsenäisiä ja oman tahdon omaavia, mutta kuitenkin osia Visnusta, maailmankaikkeuden perimmäisestä alkulähteestä.
Chant:
Hare Krishna
Hare Krishna
Krishna Krishna
Hare Hare
Hare Rama
Hare Rama
Rama Rama
Hare Hare
And be happy!
Vuonna 2012 aloitin Hare Krishna mantran chanttaamisen uudestaan.
