Elämän monimutkaisuus voimavarana - perinteinen suomalainen valitusvirsi

Kuinka monimutkaista joskus onkaan hyvinvointivaltiossa, arabian lusikka suussa syntyneen taiteilijan elämä?

    Olen nähnyt, kuinka monilla ystävillä tällainen järjestely toimii. Että tietokone liitetään stereoihin. Minulla se ei vaan toimi.  Mikään ei koskaan ole niin yksinkertaista, että menen kotiini ja kaikki laitteet toimivat. Ei. Kaikki pygii. Tai sitten yritän naulata jotain ja löydän juuri sopivan kokoisen naulan, mutta hukkaan sen sillä välin, kun etsin vasaraa ja en löydä enää toista yhtä sopivankokoista naulaa. Tai ehkä puhelimestani loppuu akku, juuri kun olen saamassa tärkeän puhelun. Etsiessäni laturia hukkaan puhelimen. En jotenkin kykene hallitsemaan tätä aineellista elämää.

Sitten se, että kun alat vuodattaa tällaista juttua, niin kukaan ei usko sitä, kuinka hankalia yksinkertaiset asiat joskus ovat. Jos olisin saanut valita, en olisi muuttanut niin monta kertaa. Muuttaminen vie kaiken järjestyksen elämästä pois. Sitten ihmiset sanoo, että se on sun oma vika, että sun elämä ei oo järjestyksessä. Tottakai se on oma vika, mutta jotenkin päin tässä pitää vaan elää, syödä ja nukkua, tämän kaiken epäjärjestelmällisyyden ja kaaoksen keskellä.
   Veronsa se ottaa ulkomailla opiskelu. Olen muuttanut opintojeni aikana kolme tai miten sen nyt ottaa, neljä, kertaa. Sitten ihmiset vielä kysyy, että mihin se sun aika oikein menee, kun ei ole aikaa tehdä niitä opintoja. Hyvä kysymys.
    Silloin, kun mun piti lukea filosofiaa, etsin kämppääni mattoja, hankin polttopuita, pesin nyrkkipyykkiä tai tiivistin ikkunoita. Silloin, kun mun piti maalata, tein rästiin jääneitä filosofian läksyjä. Ja kun piti tehdä semiotiikan esseetä, jouduin käyttämään kaiken vapaa-aikani uuden asunnon etsimiseen, asuntoilmoitusten tutkailuun ja näyttöjen sopimiseen ja niissä käymiseen. Sain häädön kämpästä ja jouduin taas muuttamaan. Aloin tekemään remonttia. Tämän viikon vapaatunnit olen käyttänyt remontin jälkeiseen siivoamiseen. Remontti otti paljon energiaa keväästä.
    Miksi et ole maalannut mitään uutta? Mihin se sun kaikki aika on oikein mennyt? Hankkisit oikeita töitä. Ei susta oo mihinkään.

En osaa myöskään ostaa enkä myydä mitään. Tässä taikinan lailla paisuvan markkinatalouden maailmassa se on suuri häpeä. Ostin erään käytetyn instrumentin kalliilla rahalla soitonopettajani suosituksesta. Se ei sitten ollutkaan hyvä. Yritin myydä sitä pois. Kukaan ei tietenkään osta sitä. Sitten yksi mies soitti ja kysyi sitä. Yritin järjestää tapaamista hänen ja instrumentin kanssa, toiseen kaupunkiin, kuin missä itse olen. Laitoin suuren effortin siihen tapaamisen järjestämiseen ja pitkäjänteisesti ja ystävällisesti yritin järjestää ja soitella puolin ja toisin. En onnistunut ja mies sanoi "sun kanssa on aika vaikea tehdä kauppaa". Loukkaannuin, ja tulin pahalle mielelle. Olin yrittänyt kaikkeni.

(Mitä opimme tästä: ei pidä yrittää kaikkeaan.)

Päätin, että en saa pahoittaa mieltäni tuosta. Lähdin ulos. Tietenkään takintaskuissa ei ollut yhtään nenäliinaa. Menin kioskille. Nenäliinat maksoivat 30cnt. "Eikö ole pienempää rahaa?" myyjä kysyy. En ollut toivottu asiakas, koska maksoin nenäliinat vitosen setelillä.

(Mitä opimme tästä: en osaa ostaa enkä myydä)

Luovutan! Raha-asiani ovat päin persettä. Putosin suomen sosiaalitukien turvallisesta pehmustetusta kelkasta, kun muutin ulkomaille opiskelemaan. Aluksi väänsin 1/2 vuotta asumistukiasiaa, joka lopulta ratkesi minun häviökseni. Tukia ei tullut ja olin jo maksanut puolen vuoden vuokrat opintolainalla. Siitä siis ensimmäinen muutto. Tai oikeastaan toinen. Olisin halunnut jäädä siihen asuntoon (Helsinkiin) pidemmäksi. Se oli edullinen ja siellä oli kuuma vesi ja normaali länsimaisen standardin mukainen vasta remontoitu kylpyhuone, jollaista minulla ei ole ollut asunnossani sitten sen kun muutin vanhempieni luota 16-vuotiaana... Hyvästi kuuma suihku ja pesukone...  :'-(
    Sitten opintotuki loppui kesällä, enkä saanut mitään työtä, vaikka tosissani yritinkin. Kukaan ei tietenkään uskonut, että olisin edes hakenut mitään. Pari viikkoa keväästä meni apurahahakemusten tekemiseen ja pennin latia ei tullut sieltäkään suunnasta. Myöskään galleriatilaa en jälleenkään saanut opinnäytetyötänmi varten. 

( Mitä opimme tästä : ei kannata yrittää kaikkeaan vol 2; (kun ei kuitenkaan saa mitään).)

  Kaikki nämä vastoinkäymiset alkoivat itseasiassa masentaa. Eikä tähän tarvitse edes lisätä sitä, että olen sinkku ja sellaisena olen ja pysyn, koska jostain syystä Jumala ei tahdo, että löytäisin elämänkumppanin. Kaiken lisäksi minusta tuntuu siltä, että minua arvostettaisiin paljon enemmän ihmisenä, jos minulla olisi hyvä työpaikka, apuraha ja aviopuoliso. Kuitenkin näyttä olevan ihan tuuri-kysymys, saako tällaisia tavoitteita koskaan toteutumaan.
   Näyttää siltä, että välinpitämättömät kusipäät pärjäävät paremmin. Ehkä se vain näyttää siltä. Tuumasin, ettei kannata tuhlata omia voimavarojaan siihen, että on ystävällinen ihmisille, jos ihmiset eivät tervehdi ja ovat kuin kylmiä kalkkunoita. Mutta heti, kun otin koppavan asenteen ympäröivää maailmaa kohtaan, tapasinkin taas ystävällisiä ja nöyriä ihmisiä. Ehkä onkin hyvä hymyillä ja olla kiva, rakastaa vihollistaan kuin itseään ja kasvattaa toleranssia kaikkea ikävää kohtaan. Tuottaako kiukun nieleminen sitten jotain, ehkä ainakin hyvää mieltä, ellei taloudellista voittoa?
   Ulkona paistaa aurinko - syksyn viimeiset auringonsäteet - ja minä istun kylmässä ja hämärässä museossa. Jos tästä pitää jotain positiivista sanoa, niin takapihalla olevassa bajamajassa on vessapaperia. Tullessani museolle ( - niin, minulla on siis tavallaan töitä nyt joskin palkka on minimalistinen -) ovi oli jumissa. Taistelin sen kanssa varmaan 10 minuuttia. Kaikin voimin kiskoin sitä auki. Soitin yhdelle vastaavalle henkilölle kysyäkseni, onko mahdollista, että se on lukittu sisäpuolelta. No ei kuulemma ollut. Jatkoin yritystä. Lähistöllä ei edes näkynyt ketään, kuka olisi voinut auttaa. Sormiin alkoi sattua ja en vain saanut sitä auki vaikka rynkytin kaikkien voimieni takaa, enkä ole mikään heiveröinen nainen. Se oli jotenkin turvonnut kiinni ilman kosteudesta. Yritin vetää sitä kaikin voimin. Potkin toista ovea sisäänpäin vetäen samalla toista ulos. Sitten vetäydyin taaksepäin, ja huokaisin. En saisi sitä omin voimin auki. Melkein jo turhautumisesta itkemäisilläni tartuin oveen ja se aukesi. Se oli niin pienestä kiinni.

(Mitä tästä opimme : Viimeisen epätoivon hetkellä helpotus tulee. Älä luovuta, koska se voi olla vain yhdestä sekunnista tai sadasosa newtonista kiinni.)

Kuitenkin sydämeni on tänään täynnä rakkautta. Toin torstaina pienet kissanpennut kotiin. Tuntuu siltä, että elämänlaatu kohosi samalla tavalla, kun otin kissat, kuin se kohosi silloin, kun ostin Macin. Remontti on viittä vaille valmis ja asiat alkavat loksahdella kohdalleen. Polttopuita pitää vielä hankkia, ja sitten työhuoneelle pitäisi myös järjestää jonkinlainen lämmityssysteemi. Toivon mukaan opintotukeakin taas myönnetään tälle vuodelle. Kuvataiteilijan elämä. Mitä opimme tästä. Älä ikinä ryhdy kuvataiteilijaksi.

Aineellinen kaksinaisuus vs. henkinen yksinäisyys (kuukauden oivallukset jatkuu)

Vihdoin suuri ja mahtava Kulttuuritehdas Festivaali on ohi... Tässä kauniissa ja likaisessa vanhassa Lelutehtaassa, jossa pidän työhuonettani. Näin sen tytön, sanotaanko vaikka nimeksi Maria, yksin ja surullisena. Hänellä oli romanssi yhden residenssitaiteilijan kanssa. Toinen matkusti pois, toinen jäi. Sellaista se on; aineellisen maailman kaksinaisuus, dualismi. Ei ole pimeyttä ilman valoa, ei valkeaa ilman mustaa, ei yksinäisyyttä ilman kaksinaisuutta.... vai mites se meni :)
Että onko helpompaa sitten kuitenkin taivaltaa tällä pallolla yksin. Ajatus on pelottava ja masentava, mutta samalla kiehtova, sillä tiedän, että se antaisi minulle mahdollisuuden omistaa elämäni taiteelle. Kun lähtisin tältä planeetalta, jättäisin tänne jälkeni. "Ars longa, vita brevis" (Taide on pitkä, elämä lyhyt).

Ollessani Irlannissa kerran baarissa oivalsin jotain olennaista itsen käsitteestä. Kaikilla ihmisillä on itse, joka on heille aivan yhtä tärkeä, kuin itse on itselle.
Kuten esimerkiksi muusikot (tai muut esiintyjät) lavalla, ovat sillä hetkellä varmasti erikoisen tietoisia itsestään varoen tekemästä virheitä. Samaan aikaan yksikään muista muusikoista ei edes huomaa toisen tekemiä virheitä. Yleisö keskittyy tanssimiseen, itseensä, tai vastakkaisen sukupuolen edustajaan - joka hetkellisesti tuntuu tärkeämmältä, kuin itse.
Punapukuinen nainen saattoi toista, vanhempaa. Itseasiassa; punapukuinen nainen oli itsekin "vanhempi", vanhempi kuin minä, mutta nuorempi, kuin vanhus, jota hän talutti. Punapukuinen nainen tunsi itsensä nuoreksi ja sädehtiväksi. Miltä vanhuksesta tuntui? Kunnioittiko kukaan hänen naiseuttaan, tai hänen itseään? Hän oli vain vanhus.
Tarkoitan sitä, että itse on jokaiselle todella rakas, ainutlaatuinen itse, ja meidän tulisi kunnioittaa toisten henkilöiden 'itsejä' ymmärtäen, että ne ovat yhtä herkkiä ja arvokkaita, kuin oma itsemme on meille.

Sen lisäksi olen viime aikoina onnistunut ottamaan paljon rauhallisemmin, hätäilemättä ja panikoimatta suhtautumaan asioihin sellaisena, kuin ne ovat. Koska asiat ovat niinkuin ne ovat, eikä kiroilu tai turhautuminen auta, jos jokin on jumissa. Pitää vain hengittää syvään ja koittaa kestää. Elämä on lyhyt, taide on pitkä. Jokainen päivä jumiutuneine lukkoineen ja pyörän runkoon kolahtaneine sääriluineen ja väsyneine hauislihaksineen, painavine kantamuksineen, yhä vain nousevine hintoineen, meluisine katuineen, likaisine kusenhajuisine vessoineen, pölyisine aatoksineen, väsyneine silmineen, rikkoutuneine teekuppeineen, ylevine ystävineen, äidinrakkauksineen, välimatkoineen, auringonlaskuineen, ukkospilvineen, meren aaltoineen...; on ainutlaatuinen hetki olla ja hengittää syvään, arvostaa tätä kauneutta sellaisena kuin se on.