Vihdoin suuri ja mahtava Kulttuuritehdas Festivaali on ohi... Tässä kauniissa ja likaisessa vanhassa Lelutehtaassa, jossa pidän työhuonettani. Näin sen tytön, sanotaanko vaikka nimeksi Maria, yksin ja surullisena. Hänellä oli romanssi yhden residenssitaiteilijan kanssa. Toinen matkusti pois, toinen jäi. Sellaista se on; aineellisen maailman kaksinaisuus, dualismi. Ei ole pimeyttä ilman valoa, ei valkeaa ilman mustaa, ei yksinäisyyttä ilman kaksinaisuutta.... vai mites se meni :)
Että onko helpompaa sitten kuitenkin taivaltaa tällä pallolla yksin. Ajatus on pelottava ja masentava, mutta samalla kiehtova, sillä tiedän, että se antaisi minulle mahdollisuuden omistaa elämäni taiteelle. Kun lähtisin tältä planeetalta, jättäisin tänne jälkeni. "Ars longa, vita brevis" (Taide on pitkä, elämä lyhyt).
Ollessani Irlannissa kerran baarissa oivalsin jotain olennaista itsen käsitteestä. Kaikilla ihmisillä on itse, joka on heille aivan yhtä tärkeä, kuin itse on itselle.
Kuten esimerkiksi muusikot (tai muut esiintyjät) lavalla, ovat sillä hetkellä varmasti erikoisen tietoisia itsestään varoen tekemästä virheitä. Samaan aikaan yksikään muista muusikoista ei edes huomaa toisen tekemiä virheitä. Yleisö keskittyy tanssimiseen, itseensä, tai vastakkaisen sukupuolen edustajaan - joka hetkellisesti tuntuu tärkeämmältä, kuin itse.
Punapukuinen nainen saattoi toista, vanhempaa. Itseasiassa; punapukuinen nainen oli itsekin "vanhempi", vanhempi kuin minä, mutta nuorempi, kuin vanhus, jota hän talutti. Punapukuinen nainen tunsi itsensä nuoreksi ja sädehtiväksi. Miltä vanhuksesta tuntui? Kunnioittiko kukaan hänen naiseuttaan, tai hänen itseään? Hän oli vain vanhus.
Tarkoitan sitä, että itse on jokaiselle todella rakas, ainutlaatuinen itse, ja meidän tulisi kunnioittaa toisten henkilöiden 'itsejä' ymmärtäen, että ne ovat yhtä herkkiä ja arvokkaita, kuin oma itsemme on meille.
Sen lisäksi olen viime aikoina onnistunut ottamaan paljon rauhallisemmin, hätäilemättä ja panikoimatta suhtautumaan asioihin sellaisena, kuin ne ovat. Koska asiat ovat niinkuin ne ovat, eikä kiroilu tai turhautuminen auta, jos jokin on jumissa. Pitää vain hengittää syvään ja koittaa kestää. Elämä on lyhyt, taide on pitkä. Jokainen päivä jumiutuneine lukkoineen ja pyörän runkoon kolahtaneine sääriluineen ja väsyneine hauislihaksineen, painavine kantamuksineen, yhä vain nousevine hintoineen, meluisine katuineen, likaisine kusenhajuisine vessoineen, pölyisine aatoksineen, väsyneine silmineen, rikkoutuneine teekuppeineen, ylevine ystävineen, äidinrakkauksineen, välimatkoineen, auringonlaskuineen, ukkospilvineen, meren aaltoineen...; on ainutlaatuinen hetki olla ja hengittää syvään, arvostaa tätä kauneutta sellaisena kuin se on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti