Joskus on ihan hyvä relata

Juttelin eilen ystäväni kanssa näköpuhelimella. Jännä juttu, että sellaisia on nykyään. Hän asuu Amerikassa ja olemme tutustuneet internetissä. Emme ole koskaan tavanneet oikeassa elämässä, mutta olemme hyviä ystäviä. Kuvittelimme, että ehkä tulevaisuudessa matkustaminen on niin helppoa, että voin mennä käymään San Franciscossa jollain paikallisjunaa vastaavalla kulkuvälineellä, niin kuin siinä elokuvassa, missä matkustettiin metrolla Pariisista Tukholmaan muutamassa minuutissa.
   Tämä maailma, joka on virtuaalitodellisuudessa, on jotenkin epätodellinen. Samaan aikaan todellinen, koska oikeat ihmiset, joilla on oikea persoonallisuus, mieli, tunteet ja aivot, käyttävät sitä ja luovat sisältöä. Internet ja tietokonemaailma on kuin yhdet suuret aivot. Kaikki 2000 valokuvaani eivät ole oikeasti olemassa. Ne voivat millä hetkellä hyvänsä kadota taivaan tuuliin!
   Ystävyyssuhteet internetissä ovat pinnallisia. Vai ovatko? Onhan kuitenkin toinen henkilö elävä, verta ja lihaa, kuten minäkin. Päätän kirjoittaa ystävälleni oikean kirjeen. Sellaisen, joka ei vain katoa bittiavaruuteen. Kuka tätä informaatiotulvaa jaksaa tulostaa kuitenkaan. Ja hyvä, ettei jaksakaan; muuten hukkuisimme paperiin. Koneella kirjoittaminen on vieläpä niin nopeaa ja lähettäminen niin helppoa, että tulee sanottua ihan liikaa asioita. Kaikkia ajatuksia ei tarvitse sanoa ääneen.
   Eilen ajattelin, mutta en sanonut ääneen. Ja se oli ihan hyvä. Ajatukset ovat vain ajatuksia. Voi myös olla, että kun ajatukset muuntaa sanoiksi, ne menettävät alkuperäisen olemuksensa ajatuksina. Niistä tulee jotain konkreettisempaa. Ajatusten muuntaminen sanoiksi on vähän niinkuin digitaalisen tiedoston tulostaminen paperille.
   Kerroin ystävälleni, että olen taas alkanut polttaa tupakkaa. Hän sanoi, että ellei kykene tekemään asioita tietyllä tavalla niin ei pitäisi keskittyä omiin heikkouksiinsa, vaan vahvuuksiin. Hän oli oikeassa,  ei pidä olla liian ankara itselleen. Itsekuri terveissä mittakaavoissa on ihan hyvä asia ja joskus on hyvä jopa pakottaa itsensä 'ruotuun' joskin senkin on tapahduttava vapaasta tahdosta. Mutta on hyvä muistaa, että joskus on ihan hyvä relata. Onko sinulla joku pahe, josta soimaat itseäsi? Alituinen itsensä soimaaminen on paljon myrkyllisempää mielelle, kuin sen hyväksyminen, että on heikko ja epätäydellinen, eikä pysty niihin tavoitteisiin, joita on itselleen asettanut. Edellinen suhteeni - joka loppui lyhyeen kuin kanan lento - oli minulle elävänä esimerkkinä siitä. Mies ei tuntunut hyväksyvän itsessään ja mielessään joitakin asioita. Hän halusi asioiden olevan täydellisempiä, kuin ne itseasiassa olivat. Hän ei voinut hyväksyä itseään sellaisena, kuin hän on, joten hän ei myöskään hyväksynyt minua, tai meidän välistä tilannetta, sellaisena, kuin se oli. Emme voi muuttaa asioita. Voimme ajatuksillamme tietenkin ohjata elämää oikeaan suuntaan, mutta jostain epäsuotuisasta eroon pääseminen alkaa sen hyväksymisestä. Observoimisesta. Siitä, että antaa itsensä olla heikkoluontoinen. Olen itsekin olut kontrollifriikki. Ja ehkä olen vieläkin silloin tällöin. Sellaisissa ihmisissä on se huono puoli, että he haluavat kontrolloida ja odottavat täydellisyyttä myös muilta ihmisiltä. Sellaisten ihmisten kanssa on stressaavaa olla, kun koko ajan pitää olla jotenkin parempi kuin oikeasti on. On paljon helpompaa olla jonkun sellaisen ihmisen kanssa, joka hyväksyy itsensä sellaisena, kuin hän on ja jonka kanssa voi olla oma epätäydellinen itsensä.