Annoin pikkusormen, se vei koko käden…

Mietin usein, että mitähän ihmiset paikallisjunassa tekisi, jos ei olisi älypuhelimia? Ihmiset saattaisivat vahingossa katsoa toisiaan silmiin. Kun matkustajista 95% tuijottaa omaa pientä ruutuaan he näin suvereenisti väistelevät muiden katseita. Mutta 2000-luvulla niitä ei vielä ollut kaikilla. Kuka nyt jaksaisi pelata matopeliä koko ajan, tai lukea tekstiviestejään yhä uudestaan ja uudestaan? Silloin metroissa väisteltiin katseita. Kerran jäin itsekin kiinni vieraassa kaupungissa selittämässä, "Anteeksi, voisitteko neuvoa minulle tietä, sillä kännykästäni on akku loppu enkä siksi voi käyttää GPS:ää". Aikaisemmin kyselin aina tietä ihmisiltä, kun olin eksynyt. Se oli mukavaa, sillä kontaktin luominen ympäröivään maailmaan teki olon turvallisemmaksi vieraassa paikassa ja sai hyvälle mielelle.

(Kuva napattu facebookista. Mistäpä muualta.)

Some koukuttaa. Ihmiset nauttivat siitä, kun he näkevät punaisen huomiopallon, joka kertoo, että joku on lähettänyt viestin tai kommentoinut statusta. Mitä enemmän punaisissa palloissa on numeroita, sitä suurempi tyydytys siitä syntyy. Tämä resonoi jonkin hyvin alkukantaisen tarpeen kanssa tulla huomioiduksi ja välitetyksi. Kuinka paljon ne punaiset pallot sitten välittävät. Ilmoitus voi olla yhtä hyvin, että joku, jota et tunne, on kirjoittanut jonkun tapahtuman seinälle, minne et ole menossa. Kuitenkin ehkä varmistat, mikä ilmoitus on kyseessä ja seuraat linkkiä, mihin se johtaa, vaikka informaatio on sinulle täysin turhaa. Tämä on suoranaista ajantuhlausta. Sen vuoksi, että internettiin tulee niin paljon epäollennaista informaatiota ja sen määrä kasvaa päivä päivältä, koemme itsemme kiireiseksi ja tärkeäksi. Sillä meidän on reagoitava niihin ilmoituksiin ja katsottava, oliko kyseessä jokin olennainen ilmoitus. Olemme hirveän kiireisiä. Samaan aikaan huomaan, että jos aamukahvin aikana erehdyn vilkaisemaan facebookia, tulee minulla aivan hirveä kiire junaan. Some ei ole tässä samassa todellisuudessa, some syö sitä. Hirvittää ajatellakin niitä ihmisiä, jotka ovat aktiivisia myös Intsagramissa, Twitterissä ja mitä niitä nyt oli, aikasyöppöjä kaikki tyynni. Ällä anna somelle edes pikkusormea. Leiki että on 90-luku. Soita äidille. Juttele vastaantulijalle. Kysy tietä vieraassa kaupungissa. Hengitä. Juo kahvisi rauhassa ajatuksinesi ja katso junan ikkunasta ulos. Saatat nähdä vaikka kauniin ohikiitävän maiseman.

(Kuva otettu bussin ikkunasta Helsingissä keväällä. Kännykällä.)